Voimanosto ja voimailu yleensä kuuluu tietyn tyyppisiin extreme –lajeihin, vaikkei sitä ihan äkkiä voi oikein mieltää sellaiseksi tai rinnastaa esim. base –hyppäämiseen.  Voimanoston äärimmäisyys lajina syntyy maksimivoiman tavoittelemisesta ja sen siirtämisestä nostomuodon myötä vastusmäärään…eli kilogrammoihin. Äärimmäiseksi touhun tekee tuon maksimivoiman tavoittelun intensiivinen ja kova harjoittelu. Fyysisen rasituksen lisäksi myös psyykkinen puoli on usein kovilla. Lajin äärimmäisyydestä ikävän usein kertoo erilaiset loukkaantumiset, mitä voimailija harrastuksensa parissa saattaa suurella todennäköisyydellä kohdata. 

 

"Taas räpsähti"

Omalla kohdalla loukkaantuminen ei vuosien varrella ole kovinkaan vieras asia. Tulehduksia ja venähdyksiä on tullut vastaan monen näköisiä, pahin tulehdus on tuonut noin kolmen vuoden totaalisen treenitauon. Lihas on revennyt rutisemalla ihon alla monta kertaa ja jokunen konkreettinen pahempi repeäminen on tullut (ikävä kyllä) koettua. Ensimmäinen vakavampi haaveri sattui jokusen harrastusvuoden jälkeen kun koukistajakoneessa vasemmasta takareidestä repesi ”pätkä tavaraa” poikki. Tuo oli ensi kerta kun otin tuntumaa siihen mystiseen/metkaan kokemukseen jossa tuntuu kuin kuminauha olisi mennyt ihon alla poikki. Tuntemusta siivittää aina ensin hämmennys ja jonkinmoinen shokki, jonka jälkeen vaurioitunut paikka menee pökkelöksi ja sitten odotetaan jomotusta. Jokusen minuutin jälkeen räpsäyksestä se jomotus sitten saapuukin…tässä vaiheessa viimeistään herää päähän ymmärrys että nyt on jotain venähdyksestä poikkeavaa tapahtunut ja nyt viimeistään on sen kylmäsprayn käyttö tai vastaava kylmän hakeminen vaurioituneeseen kohtaan ajankohtaista. Henkilö, joka ei kyseistä tapahtumaketjua ole koskaan kokenut, voi kuulla yllätyksenä että kivut tulevat tapahtumassa vasta melko myöhään, näin ainakin omalla kohdallani. Kun ne kivut sitten tulevat, on se burana maailman paras kaveri.

 

Tämä tapahtumaketju on tapahtunut omalla kohdalla nyt yhteensä neljä kertaa, vasemman takareiden lisäksi on räpsähtänyt vasemmassa sisäreidessä, alaselässä, viimeisin ja samalla pahin tapahtui tämän vuoden (2007) loppukesällä vasemman hauiksen repeämisen muodossa. Vaikka kuinka hurja umpihärmän häijy sitä tuntee joskus olevansa, on aina hyvä konkata lekurille. Omalla kohdalla hauikselle varattiin kuvaus ja puukotus. Kuvauksessa todettiin että kiinnikkeet on kunnossa ja lihas sisäsyrjästä ”vain” osakseen revennyt – eivät leikkaa.

 

Syyllinen loukkaantumiseen löytyy aina

Itse olen tuumannut että omiin loukkaantumisiin syyllinen löytyy 80% peilikuvasta. Ajatus on että olen huomannut joskus ”sattuvan ja tapahtuvan” varmistuksen osaamattomuudesta tai laitteista ja välineistä. Kun asiaa pohtii tarkemmin niin ehkä se vastuuprosentti itseään kohtaan on suurempi, ehkä se naksahtaa lähemmäksi sitä 100 prosenttia. Tämä siksi että itsehän siitä omasta toiminnasta on vastuussa, eli esimerkiksi jos varmistus ei ole kunnossa tai laite on epäilyttävä, niin pitäisi osata muokata sitä omaa harjoittelua sen mukaan. Jos sali on sellainen ettei sen kapasiteetti ja laadullinen taso vastaa omaa harjoittelua niin tulee katsastaa sellaiselle salille joka vastaa vaatimuksia. Ja jos varmistus on epäluotettava, tulee suorittaa omat treenit sen mukaan tai hakeutua sellaiseen ympäristöön joka tällaiseen tarjoaa tarpeeksi osaavia varmistajia. Toki on varmasti tapauksia että ei ole valinnan varaa. Tuo 80% sitten täyttyy monesta eri syystä omalla kohdalla, ehkä lihashuollon laiminlyöminen on suurin. Jossakin harrastuksen alkumetreillä rasituksen ja levon tasapaino oli niin pielessä että konkreettisesti sitä oikein kaivoi verta nenästä loukkaantumisien suhteen…mutta tahto ja kärsimättömyys oli silloin vain niin kova. Rehellisyyden nimissä tuntuu että kyllä se on toisinaan edelleen hiukan metsässä, tosin kevyiden ja palauttavien viikkojen merkitys on selkeästi kirkastunut jossain vuosien saatossa. Ennen kaikkea treenin ollessa irtonaista se ”oman pään jarruttaminen” olisi tärkeää. Se kevyesti treenaaminen on ehkä koko tämän harrastusmuodon vaikein juttu – kumma homma sinänsä.

 

Tuota syyllistä loukkaantumisiini tuijotellessa sitä pysähtyy joka kertaa miettimään taustoja ja tekijöitä. Yksi keskeinen ja samalla varmasti yhteinen tekijä on tuo aiemmin mainittu oma pää. Eli suoraan sanoen omalla kohdalla se nöyryys ja tilannetaju ei ole aina ajan tasalla. Aivan sama juttu tuntuu toistuvan monessa muussakin elämän asiassa: nousuhumalassa pitäisi lopettaa juominen, kun liikkuessa janon tunne tulee on nestehukan suhteen homma metsässä, lihashuoltoa tulisi tehdä silloin kun paikat on kunnossa, kun treenissä kulkee ”liian hyvin” pitäisi jarruttaa, jne.

 

Viimeisin alaselän lukko/jumi/venähdys syntyi juuri oman pääni vuoksi. Vaikka kroppa viestitti selän puutumisesta, oli pakko vetää suunniteltu kyykkytreeni loppuun. Tuloksena oli taas itkua ja hampaitten kiristystä, monta viikkoa aristavaa hermosärkyä, hieronnassa ravaamista ja ennen kaikkea kyykkytreenien intensiteetin laskua tahdotusta/suunnitellusta poiketen.

 

Oppiminen ja psyykkinen toipuminen vaikeaa

Ihminen on siinä mielessä erikoinen kapitus että sitä kuntoutuu ja tervehtyy suhteellisen hyvin. Sitä on vain huomannut aina että omalle päälle paraneminen on vaikea prosessi, etenkin jos jälleen se oma tahtotila on ajallisesti kovempi kuin biologinen mekanismi parantumisen suhteen. Ehkä se lepo ja kuuluisa oman kropan kuuntelu on tärkeimmillään juuri parantumisen edellä, ikävän usein vain tahto päästä takaisin siihen kuntoon missä loukkaantuminen on tapahtunut, on ylitsepääsemättömän kova. Sitä epätoivoisesti haluaisi päästä siihen hetkeen jossa loukkaantuminen on tapahtunut, päästä jatkamaan siitä mihin on jäänyt ja toteamaan jälleen kerran: ”tällä kertaa teen kaikki paremmin ja fiksummin”.

 

Toki sitä yrittää aina miettiä ja olla fiksumpi kuin aiemmin. Kyllä sitä kai jotain on sittenkin tahkoamiset ja takkuamiset voimailuharrastuksen parissa opettanut, silti joskus tuntuu että ollaan vasta alkutaipaleella, paljon on vielä opittavaa. On tullut opittua välineiden oikea käyttö, eli esimerkiksi rannesiteitä ei ruuvata jo salin ovella saapuessa valmiiksi piukalle ranteisiin jolloin heikentyneen verenkierron myötä syntyy tulehdukset ranteisiin ja ongelma on valmis. Samoin välineiden laadulliset erot, se jokunen kymppi lisää kyykkykengissä ei ole sijoitus eikä mikään. Etenkin verrattuna siihen, että yrittää huonoilla pehmeäpohjaisilla kolmiraitalenkkareilla (vaikka kuinka komeat ne onkaan jalassa signaalin värisävyisine vauhtiraitoineen) kyykätä ja parin huonon kyykkykerran jälkeen saada kiropraktikon avustuksella selkärangan tavaroita takaisin toivottuun oikeaan arpajärjestykseen. Myös pitkään nielussa pyörivän klimpin ja kovan treenaamisen korrelaation, varma riskiyhdistelmä ja lippu jollekin potentiaaliselle odottamattomalle uudelle räpsähdykselle. Puolikuntoisuudesta, myös loukkaantuneena treenaaminen on typerää puuhaa. Ihminen kun toimii tasapainossa, näin ollen helposti käy niin että loukkaantunutta kohtaa kompensoi jokin ehjä kohta ja kohta se ehjä kohtakin on romuna – varovaisuus ja maltti on paikallaan.

 

Hauiksen suhteen homma oli osaltaan selvä: maastavedossa olen aina puristanut liikaa tankoa, jonka seurauksena hauis jännittyy erittäin paljon. Kun ns. tangosta roikottamista en ole oppinut/opetellut, oli tämä repeämä enemmänkin odotettavissa oleva asia kuin mikään suuri yllätys. Se oli vain juuri se yksi kerta kun tangon alaslaskussa syntyi pieni reisikannatus, hauis kiristyi entisestään ja kannatuksen loputtua kuorma veti hauiksen väkisin suoraksi…repien poikki osan hauiksesta. Nyt olen vaihtanut ristiotteen toisin päin, jos sitä NYT opettelisi sen roikottamisen - säästyisi toinen hauis.

 

Elämää loukkaantumisen jälkeen

Jonkin verran kovia loukkaantumisia kokeneita harrastajakollegoja on tullut vastaan, joidenkin kohdalla olen huomannut harrastuksen hiipuvan niihin. Eikä se kai hirveä ihme ole, sillä kyllähän ne vie aina vauhdin hommasta, tuovat mielikuvan tehdyn työn mitätöimisestä ja se on psyykkisesti rankkaa aikaa, jos vähänkään on harrastukseensa sitoutunut/koukussa. Muistan itsellä kun kyynärtaipeiden tulehdukset vei harrastuksen lopettamiseen…joka muuttui sittemmin paluun myötä 3 vuoden tauoksi. Ennen tuota lopettamispäätöstä tappelin touhua vastaan 1.5 vuotta, ravasin 8 eri lääkärillä, kuvattiin eri keinoilla, hierottiin, rusauteltiin, lyötiin kortisonia ja sähköä, lääkittiin, jne. Toimintaa oli itse asiassa aika hulppeasti asian perässä ja markka nauroi – vasta se rasituksen höllentäminen toi ratkaisun. Lopettaminen muuttui tauoksi, sillä sali veti puoleensa. Kaikista huimin ja uskomattomin juttu oli se, että kuinka nopeasti voimat palasivat…tai ei ne mihinkään olleet kadonneet. Muutamassa kivuliaassa (lihaskivut olivat uskomattomat noin äkkiseltään) kuukaudessa päästin hyvin lähelle vuosien takaisia ennätyksiä. Paino putosi ja tulokset nousi, eli teho/paino –suhde oli paremmin kuin koskaan. Kyllä se lihas muistaa ja hermotus siellä säilyy, tämä on ollut meikäläiselle se ehkä paras oppitunti että loukkaantumisen edellä mikään työ ei suoranaisesti ”valu hukkaan” vaikka paussi tuleekin.

 

Nyttemmin tuosta tulehdusepisodista (toivottavasti) viisastuneena sitä yrittää muokata treenaamistaan loukkaantumisen mukaan. En tiedä onko se nyt hirveen hyvä juttu sinänsä koska kai sitä yrittää alitajuisesti kumminkin kompensoida puuttuvia harjoitteita kuormittamalla enemmän jotain muuta ja taas on rasituksen-levon tasapaino pielessä jossain päin kroppaa. Hyvä puoli loukkaantumisissa kuitenkin omalla kohdalla on ollut mielikuvituksen aktivoiminen, sitä yrittää koko ajan keksiä erilaisia keinoja hakea lihasrasitusta koska variaatioihin ja muunnelmiin on pakote. Samoin liikkeiden varioinnin olen huomannut erittäin hyväksi kuntoutuskeinoksi. Näin toimien pystyy jotenkuten treenaa ja samalla se vieressä oleva vaurioitunut kohta pikkuhiljaa vahvistuu, arpikudos kasvaa vahvaksi ja verenkierto siellä vilkastuu, joka nopeuttaa paranemisprosessia.

 

Itsellä on hirveä nälkä kisaamaan, nimittäin tuloskehitys on ollut hyvä ja asetetut tavoitteet olisivat otettavissa, muutenkin edellisestä kisasta on aikaa. Näyttää vain siltä että kisataan seuraavan kerran vuoden lopussa – aikaisintaan. Jos käsi ei kestä vetoa tai paidalla punnertamista silloinkaan niin sitten jää melkein SM:t väliin ja se on kovempi pala. Mutta parempi näin vaurioituneiden paikkojen suhteen, kuntoutan itseni kunnolla ensin ja kun SM -kisoja järjestetään joka vuosi niin aina kerkiää sinne mukaan. Kuukausi sitten kokeilin pukea penkkipaitaa päälle ja sillä menestyksellä että hihan sauma repi hauiksen arpea uudestaan auki. Voi olla että seuraavan kerran kun nostan penkin SM -kisoissa, ei penkkipaitaa saa käyttää, tällä hetkellä hauikseni puolesta se ei haittaisi lainkaan.

(voimaharjoittelu.net)